Osaamistarpeiden ennakointi pitkällä aikavälillä mahdollistaa klustereihin kuuluvien yritysten nykyhenkilöstön ja uuden rekrytoitavan henkilöstön osaamisen kehittämisen suuntaamisen siten, että se tukee yritysten ja klustereiden kilpailukykyä tulevaisuudessakin. Innovaatioympäristö noudattaa tässä tapauksessa ominaisuuksiltaan ja toiminnan luonteeltaan lähinnä ns. oppivan talouden mallia, missä alueiden kilpailukyky perustuu alueen kykyyn kehittää sellaisia resursseja, joiden avulla alue erottuu muista alueista. Kilpailuympäristön muuttuessa resursseja täytyy jatkuvasti uusintaa ja kasvattaa oppimisen kautta.  Tämä tarkoittaa sitä, että innovaatioympäristön tehtävänä on myös perinteisten ja palvelualojen jatkuvan oppimisen edistäminen. Innovaatioympäristö on ikään kuin ulkoinen ympäristö, mistä yritykset ja yritysklusteri hankkivat innovaatiotoimintansa kannalta tarvittavia täydentäviä kompetensseja ja resursseja kuten esimerkiksi koulutusta tai tutkimusta ja kehitystyötä. 

Suotuisa innovaatioympäristö kannustaa innovaatiotoimintaan tai tarjoaa tähän sellaisia resursseja ja kompetensseja, joita ei monessa muussa sijaintipaikassa ole olemassa. Välittävät mekanismit kuten esimerkiksi klusterien toimintaa aktivoiva aluekehitystyö, tutkimus- ja kehittämisyksiköt ja alueellinen innovaatiostrategia luovat perustan uuden tiedon luomiselle, oppimiselle ja innovaatioprosesseille.

Lue lisää artikkelistani, missä pyritään vastaamaan kysymykseen: millainen rooli päijäthämäläisellä innovaatioympäristöllä on pitkän tähtäimen ennakoinnissa tarvittavan tietoperustan luomisessa? Artikkeliin…

Kaikilla ihmisillä on elämässään tapahtumia, joista jotkin ovat jääneet mieleen erityisen myönteisinä tai kielteisinä kokemuksina. Osa näistä kokemuksista on merkityksellisiä oppimiskokemuksia. Fenomenologisesti ajatellaan, että tällaiset oppimiskokemukset muodostavat ihmisen ajattelussa merkityssuhteita. Ihminen on intentionaalinen eli hän pyrkii löytämään ja luomaan merkitystä toiminnalleen. Näin ollen merkittävän oppimiskokemuksen muistaminen on aina jonkin kokemuksen tai elämyksen muistamista.

Kokemiseen liittyy aina jollakin tavalla myös tunteet. Kokemus syntyy jossain omakohtaisessa tunnetilassa tai koettuun asiaan liittyy erilaisia tunteita ja mielleyhtymiä. Nämä tekevät jokaisen ihmisen elämysmaailmasta ainutlaatuisen ja yksilöllisen. Elämysmaailma on jäsentynyt kokonaisuudeksi, joka muodostuu kaikesta siitä, mitä ihminen on kokenut. Lisäksi kokemiseen vaikuttaa se, miten ihminen ymmärtää todellisuuden ja oman olemassaolonsa. Kokonaisuus on siis täynnä merkityssuhteita, joilla on paljon monimutkaisia, keskinäisiä yhteyksiä.

Haastattelutilanteessa omia oppimiskokemuksia reflektoidessaan haastateltava tunnistavat tietyt toteutuneet kokemukset merkityksellisiksi oppimiskokemuksiksi. Ne saavat tutkimuksen kannalta arvoa ja merkitystä, kun kokija, haastateltava antaa jonkin arvon tai merkityksen kokemukselleen. Tutkimuksessani on myös autoetnografinen osuus. Se perustuu tutkijan omakohtaisten merkityksellisten oppimiskokemuksien reflektointiin ja analysointiin. Kokemuksia prosessoidaan reflektoimalla ja kirjoittamalla oppimispäiväkirjaa sekä pohtimalla ja keskustelemalla yhteistyökumppaneiden ja haastateltavien kanssa. Tavoitteena on, että samoja henkilöitä haastatellaan useasti siten, että oppimiskokemuksia kyetään aidosti prosessoimaan niin, että niihin liittyvä merkityksenanto ja yhteydet muihin asioihin tulevat näkyviksi. Tavoitteena on aikaansaada haastateltavien kanssa transformatiivinen oppimisprosessi.

New Pubic Management pitää sisällään voimakkaan manageralistisen ajattelun. Se ilmenee mm. yleisjohtajuuden arvostamisena, itseohjautuvien ja taloudellisesti itsenäisten yksiköiden luomisena sekä vahvana delegointina. Käytännössä tämä on tarkoittanut valtakunnallisten suunnittelujärjestelmien purkautumista ja niiden tehtävien siirtämistä maakuntiin.  Tulosjohtaminen ja tulosohjaus ovat yleistyneet ja julkisella sektorilla on otettu käyttöön erilaisia tulospalkkausjärjestelmiä. Liikelaitosmallit ovat yleistyneet kuntien ja valtion palvelujen hoitamisessa. Tällä hetkellä mm. ALKU-hankkeessa meneillään oleva  aluehallinnon uudistaminen on yksi uusi vaihe suomalaisessa New Public Management -liikkeessä.

Kehittämisverkostot ovat jo pitkään olleet tyypillisiä yritysten yhteistyörakenteita. Niillä on avulla haettu mm. uusia sisältöjä, tuotteita ja palveluita liiketoiminnan uudistamiseen. Tuloksina ovat parhaimmillaan olleet yhteen sovitettuja tuotantoprosesseja, ulkoistettuja palveluja (esim. logistiikka) tai jopa uusia yhteisomistuksessa olevia yrityksiä. Julkisen hallinnon verkostoitumiskehityksessä on nähtävissä hieman samantyyppisiä piirteitä.

Monet yhteiskunnalliset tehtävät ovat muttuneet hyvin monimutkaisiksi ja moni-arvoisiksi. Lisäksi julkisen hallinnon uudistaminen korostaa jatkuvasti alueellisen vastuunoton merkityksen kasvua. Monia tehtäviä ei sellaisenaan kuitenkaan enää voida toteuttaa “vanhan kaavan” mukaan, jokainen toimija erikseen. Esimerkiksi asiakaslähtöisyyden korostaminen aikuiskoulutuksessa tarkoittaa uudentyyppisten, alueellisten tieto-, neuvonta- ja ohjauspalvelujen mallien kehittämistä. Samalla myös osaamistarpeiden alueellisen ennakoinnin merkitys kasvaa, kun toimintaympäristö muuttuu yhä nopeammin. Kokonaisuus on niin moninainen, että sen kehittämisessä voidaan saatuttaa parhaat tulokset ainoastaan eri asiakassegmenttien tai toimintojen yhteiskehittelyllä. Tähän tarvitaan alueellisten toimijoiden muodostamia kehittämisverkostoja. Kehittämisverkostojen toiminnan tuloksellisuuteen vaikuttaa erityisen paljon niiden johtaminen (Linnamaa 2004). Tämän vuoksi kehittämisverkostojen johtajuuden parantamiseksi sitä kannattaa yhä enemmän peilata yritysverkostojen johtamiseen. Niiden kehittyneimpiä malleja voidaan arvatenkin soveltaa myös alueellisissa kehittämisverkostoissa, missä julkisen hallinnon ja yksityisen sektorin toimijat usein kohtaavat.

Olen viime aikoina pohtinut hiljaisen tiedon merkitystä verkoston oppimisen kannalta. Pohdintaa on melkoisesti häirinnyt se, että luin jokin aika sitten Wanda Orlikowskin (2002) artikkelin Knowing in practice:  Enabling a collective capability in distributed organizing. Artikkelissaan hän kritisoi erittäin voimakkaasti Nonakan, Toyaman ja Konnon (2000)  tutkimuksia sosiaalisen vuorovaikutuksen kontekstin merkityksestä ekplisiittisen tiedon muodostamisen tehostamiseen (SECI-malli). Nonakan ym. mukaan otollisen tilan (Ba) luominen edistää hiljaisen tiedon näyväksi tekemistä ja siirtämistä eli verkoston tiedon luomisen prosessia. 

Olen tähän saakka ehkä liiankin kritiikittömästi luottanut SECI-mallin toimivuuteen. Luottamus on vahvistunut, koska olen löytänyt siitä yhteyksiä mm. organisationaalisen oppimisen (Huysmanin ja de Wit 2002) teoriaan. Huysman ym. kertovat tietoystävällisen organisaatiokulttuurin edistävän tiedon jakamista ja helpottavan tietojohtamisstrategian soveltamista. He ovat sitä mieltä, että ihmiset ovat valmiita jakamaan tietoa ja oppimaan, jos se auttaa heitä tekemään työnsä paremmin ja tehokkaammin. Tällainen on myös oma kokemukseni.

Orlikowskin (2002) käsityksen mukaan eksplisiittistä ja hiljaista tietoa tarvitaan rinnakkain silloin, kun on tiedettävä, kuinka toimia ja suorittaa tietty tehtävä (Hieno ajatus). Hän toteaa myös, että näitä kahta tiedon lajia ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Orlikowskin mukaan tekeminen on tietämistä. Tietämistä ei voi erottaa toiminnasta, sillä se muodostuu toiminnan kautta. Tämän vuoksi myös hiljainen tieto säilyttää tekemisessä muotonsa ja täydentää eksplisiittistä tietoa, eikä sitä tarvitse missään vaiheessa ulkoistaa kuten Nonakan ym. SECI-mallissa. Orlikowskin mukaan tietäminen perustuu tilannesidonnaiseen käytäntöön eli toimintaan.

Orlikowskin mielestä hiljainen tieto säilyy aina hiljaisena. Hän toteaa, että Nonakan ym. (1995 ja 2000) luomassa SECI -mallissa tapahtuva tietämyksen ulkoistaminen on turhaa, sillä hiljainen tieto säilyttää aina tekemisen muotonsa. Orlikowskin mukaan ei tarvita mitään erillistä Ba –tilaa eli tiettyä paikkaa ja olosuhteita, joissa tiedon luminen voi tapahtua. Ban taustalla on ajatus, että tieto ja informaatio muuttuvat tietämykseksi vasta siinä vaiheessa, kun se yhdistetään tiettyyn asiayhteyteen ja yksilöt tulkitsevat sitä tunteella uskomuksiensa kautta. Tietäminen perustuu Orlikowskin mukaan tilannesidonnaiseen käytäntöön ja hiljainen tietämys on vain yksi tietämisen muoto ja siten erottamaton osa toimintaa.

Jotain ristiriitaista, mutta viehättävää tässä Orlikowskin ajattelussa on. Verkoston tiedon luomisen prosesseissa on monia erityispiirteitä. Verkoston kehittämistyöhön osallistumisen mielekkyys kumpuaa usein siitä, että työstä on henkilökohtaisesti hyötyä itselle. Olen kuitenkin havainnut, että verkoston kehittämistyöhön sitoutuvilla on myös jonkinlainen mentaalinen malli verkoston yhteisestä työstä ja saavutetavista hyödyistä.  Voisiko Orlikowskin kritiikki olla jonkinlainen heikko signaali verkostojen sosiokonstruktiivisten toimintamuotojen ja organisaatioissa tapahtuvan tiedon luomisen prosessien välisistä ristiriitaisuuksista? Vai onko kysymys siitä, että tutkija ei yksinkertaisesti ymmärrä vielä riittävästi verkostojen tiedon luomisen, dialogisuuden ja oppimisen välisiä yhteyksiä ja prosesseja.

Matka jatkuu.
 

Verkoston oppimisprosessia voidaan kiihdyttää aktivoimalla vuorovaikutusta yhteisöllisin menetelmin verkoston eri käytäntöyhteisöissä ja kerroksissa. Voimistuva dialogi tuottaa uutta tietoa, mikä kannattaa tehdä näkyväksi kehittäjäverkostolle soveltuvin tavoin: raportteina, julkaisuina, seminaariesityksinä, lehtiartikkeleina ym. Joskus voi tapahtua niinkin, että tuotettu tieto näyttäytyy hieman ristiriitaisesti kehittäjäorganisaatioiden näkökulmasta. Tällöin tarvitaan yhteisen näkemyksen löytämiseksi sekä yhteistä tahtoa että sitoutumista, mitä verkoston oppimisprosessit vahvistavat.  Verkoston oppimisesta muodostuukin usein kokonaisuus, missä  samanaikaisesti näyttäytyvät mm. ekspansiivisen, kokemuksellisen, yhteistoiminnallisen, organisationaalisen ja uudistavan oppimisen muodot. Oppimisprosessin ansiosta tietopääoma vahvistuu ja uudistuu. Uuden tietämyksen liittäminen aikaisempaan tietopääomaan kumuloi verkoston tietopääomaa.

Valkokarin ym. (2006) mukaan verkoston elinkaari on syklinen. Tämän vuoksi verkoston tietopääomaa ja sen tuottamaa yhteistä toimintaa (osaamispääomaa) on arvioitava säännöllisesti. Arviointia voidaan pitää jonkinlaisena evaluointiprosessina, missä varmistetaan että saavutetut (oppimis)tulokset ovat relevantteja verkoston vision ja mission kannalta. Arviointitulosten käsittely luo mahdollisuuden verkoston uudelleen suuntaamiseen, dialogin laajentamiseen ja yhä vaikuttavamman oppimisprosessin saavuttamiseen. Tämänkin vuoksi verkoston saavuttamien tulosten näkyväksi tekeminen, tiedon luominen ja monipuolinen yhteisöllinen kehittämistoiminta on erittäin merkityksellistä.

Päijät-Hämeessä toimivaan maakunnallisen aikuiskoulutuksen suunnittelu- ja kehittämisverkostoon on tietoisesti rakennettu eräänlaisia verkostofoorumeita kehittämistyön sisältöjen ja kehittämisvastuiden selkeyttämiseksi. Foorumeihin on muodostunut vähitellen useita erilaisia, keskenään toisiaan tukevia yhteistyömuotoja ja -rakenteita. Nämä rakenteet näyttävät myös yhä voimakkaammin liittävän yhteen verkoston eri kerroksia. Huomaan nyt, että mitä paremmin kerroksien väliset rakenteet ja prosessit toimivat yhdessä, sen toimivampaa ja tuloksellisempaa on verkostojen johtaminen ja oppiminen. 

Näitä kerroksia voidaan varmastikin luokitella eri tavoin, mutta tässä vaiheessa tutkimuksen kohteena olevassa verkostossa näyttäytyvät selvimmin seuravat kerrokset: 

1. asiakasrajapinnassa toimiva asiakkaiden kohtaamisen kerros (esim. yrityksen kehittämisen tueksi perustettu yrityksen ja verkoston asiantuntijoista koottu työryhmä) 
2. verkoston vertaiskehittäjien välisten henkilökohtaisten suhteiden kerros (esim. kahden tai kolmen toimijan asiantuntijan keskinäinen yhteistyö)
3. verkoston toimijaorganisaatioiden väliset alueelliset työryhmät ja käytäntöyhteisöt (esim. alueellinen työryhmä, joka rakentaa yhteistä toimintamallia yritysklusterien kehittämistoiminnan tueksi)
4. aluverkostojen väliset yhteistyörakenteet ja yhteiset kehittämistyöryhmät (esim. valtakunnallisen yritysketjun kehittäminen eri alueverkostojen yhteistyönä)
5. valtakunnallisen verkoston ohjaus- ja koordinaatioryhmät (esim. eri ministeriöiden ja valtakunnallisten kehittämistahojen yhteistyörakenteet)

Lisäksi näyttää siltä, että erityisesti henkilökohtaisten yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteiden kerros näyttäytyy sekä horisontaalisena että vertikaalisena rakenteena. Horisontaalisena kerroksena se vahvistaa ja lujittaa päivittäistä verkostotyötä. Vertikaalisena kerroksena henkilökohtaisten suhteiden merkitys korostuu kerroksien välisen yhteistoiminnan kanavana, mutta myös uusien mahdollisuuksien (verkostokumppanien) etsimisessä ja tulosten (verkostovaikuttavuuden) levittämisessä.

Oppivan verkoston keskeinen tehtävä saattaa olla monikerroksisen oppimisen tehostaminen ja vaikuttavuuden parantaminen tarjoamalla sen tueksi esimerkiksi uudenlaisia mekanismeja ja välineitä mm. tiedon näkyväksi tekemiseen, tietämyksen luomiseen, oppimisen rakenteisiin ja oppimisympäristöihin. Lisäksi oppiva verkosto voisi tukea oppijan, organisaation ja alueen sosiaalista pääomaa vaikkapa yhteistoiminnallisuuden, mukavan kehittämis/oppimisilmapiirin tai uusien sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden muodossa. Oleellista on kuitenkin, että verkoston toiminta koetaan verkostomaailman eri kerroksissa hyödylliseksi ja tavoitteelliseksi.